Essee: Julkisuuden ideaali ja todellisuus

Mitä julkisuus merkitsee? Mitä se merkitsee meille

Kielitoimiston sanakirjan mukaan sanalla julkinen on suomen kielessä ainakin seuraavat tulkinnat:

  1. avoimesti, kaikkien nähden, kuullen t. tieten tapahtuva t. tehtävä, yleisesti tiedossa oleva
  2. a) kaikkia koskeva, yleiseen käyttöön tarkoitettu
    b) yhteiskunnan elinten toimialaan kuuluva, valtion, kunnan, seurakunnan.

Näiden tulkintojen voi tietenkin ajatella liittyvän toisiinsa läheisesti – niiden erot ovat pikemminkin konteksteihin tai näkökulmiin liittyviä painotuseroja.

Julkisuuden ideaali

Yhteiskuntatieteissä julkisuutta on hahmoteltu eri tavoin. Esimerkiksi sosiologi Richard Sennett on tahollaan analysoinut julkisia tiloja konkreettisina paikkoina, jotka mahdollistavat toisilleen entuudestaan vieraiden ihmisten kohtaamisen ja vuorovaikutuksen. Filosofi Hannah Arendt on korostanut antiikin Kreikan poliittisesta kulttuurista juontuvaa ajatusta julkisuudesta vapauden ja kiistelyn paikkana erillään paljaan elämän välttämättömyyksistä ja työnteon velvoitteista.

Epäilemättä keskeisin modernin ajan julkisuuden teoreetikko, Jürgen Habermas, muotoili vuonna 1962 julkisuuden merkityksen seuraavasti: “julkisuudella tarkoitamme ensi sijassa yhteiskunnallisen elämän aluetta, jossa jotakin sen tapaista kuin julkinen mielipide voi muodostua. Osanotto siihen on periaatteessa avoin kaikille kansalaisille. Julkisuutta muodostuu jokaisessa keskustelussa, jossa yksityiset kansalaiset kerääntyvät yleisöksi.”

Habermasin ajattelussa lehdistöllä, joukkotiedotusvälineillä, oli keskeinen rooli porvarillis-liberaalin julkisuuden muodostumisessa 1600–1700-lukujen Euroopassa. Tuolloin uusi, nouseva porvaristo oli alkanut “haastaa esivaltaa julkiseen väittelyyn tavaranvaihtoon liittyvistä yleisistä säännöistä”*. Lehdistö välitti tietoa valtion tai hovin päätöksistä porvariston keskusteltavaksi.

*) Huttunen 2019, alaluku “Julkisuusparadigma”.

Habermasin mukaan tästä käynnistyi yksityisen piirin – tavarankierron eli kaupankäynnin ja porvarillisen ydinperheen intiimin sisätilan – erkaneminen julkisesta piiristä; jälkimmäisessä yksityinen porvari nimenomaan harjoitti julkista järkeilyä ja oli siten vaikuttamassa poliittiseen päätöksentekoon omien intressiensä näkökulmasta. Toisaalla julkinen valta erkani omaksi piirikseen ja irtautui myös perinteisen monarkin henkilöstä.

Julkisen vallan ja yksityisen piirin väliin jäi siis periaatteessa kaikille kansalaisille avoin julkisuuden piiri, jossa julkisen mielipiteen syntyyn vaikutti ylipäätään kaikenlainen porvareita yhdistävä vuorovaikutus kahviloissa ja salongeissa, mutta erityisesti journalismi. Journalistit alkoivat pelkän passiivisen tiedonvälityksen lisäksi myös ottaa kantaa ja siten osallistua aktiivisesti poliittisiin prosesseihin. Tässä siirtymässä saa alkunsa lehdistön rooli “neljäntenä valtiomahtina” ja “vallan vahtikoirana”, mutta myös yhtenä portinvartijana, joka journalistisessa prosessissa valikoi, mitkä tiedot päätyivät julkisuuteen kaikkien ulottuville.

Koko tämä julkisuuden rakenne on syvään juurtunut ideaaliin liberaalista yhteiskunnasta, johon nykyisin viitataan suomeksi “keskustelevana demokratiana” ja jonka suuri osa länsimaista mieltää joko vallitsevaksi todellisuudeksi tai vähintäänkin tavoittelemisen arvoiseksi päämääräksi.

Kommunikaatioteoreetikko Brian McNair on täsmentänyt journalismin viisi tehtävää näin hahmotellussa julkisuudessa:

  • tiedon tuottaminen kansalaisten päätösten tekemisen tueksi
  • monisyisten kontekstien tulkitseminen
  • vallan kuulusteleminen
  • yleisöjensä edustaminen vallan edessä
  • asioiden ajaminen eli kannan ottaminen.

Keskustelevan demokratian kehyksessä näiden tehtävien on helppo nähdä palvelevan samaa ideaalia ja juontuvan samoista, edellä luonnostelluista historiallisista juurista.

On kuitenkin kysyttävä: onko julkisuus sitä, miksi Habermas sen vaikutusvaltaisessa teoriassaan mielsi? Onko se sitä vielä tai enää?

Julkisuuden todellisuus

Habermas julkaisi alkuperäisen teoriansa julkisuudesta vuonna 1962. McNair pohtii Habermasin teoriaa ja journalismin suhdetta julkisuuteen nykyajasta käsin. Sittemmin on nimittäin kiinnitetty huomiota siihen, että eritoten 1600–1800-lukuja koskevan historiallisen tarkastelunsa osalta se ei suinkaan soveltunut väestön enemmistön tilanteeseen. Tuo enemmistö koostui naisista, tavallisista työläisistä ja etnisistä ryhmistä. Julkisuus poliittisen osallistumisen foorumina palveli vain eliittiä, jota on perusteltua kutsua myös patriarkaatiksi. Niin kahvilat kuin sanomalehtien tai pamflettien sivutkin olivat valkoisten miesten antamaa tilaa valkoisille miehille.

Toinen seikka, johon Habermas itsekin on myöhemmin kiinnittänyt huomiota, on se, että merkittävä osa liberaalien demokraattisten valtioiden medioista ovat yksityisiä toimijoita, eivät julkisia, “neutraaleja”, palveluja. Miten journalistin työhön sen kaikkine julkisine vaikutuksineen ohjaa se, jos hänen palkkansa maksaa taloudellista voittoa tavoitteleva uutismediaorganisaatio, jonka tuottamat uutiset ovat miellettävissä myös hyödykkeiksi? Suomessa noudatettavan hyvän journalistisen tavan mukaan toimituksellisia päätöksiä ei koskaan tehdä toimitusten ulkopuolella eikä muin kuin journalistisin kriteerein. Kyse ei kuitenkaan ole niinkään yksittäisen journalistin tekemän työn integriteetistä, vaan siitä, mitä vaaditaan, jotta yleisön luottamus laajemmin journalismiin ei horju.

Lisäksi julkisuuden piiriä kansalaisten ja julkisen vallan välittäjänä hämmentää ei-julkisen PR-toiminnan ja vaikuttajaviestinnän vaikutus. Niin on epäilemättä jossain määrin ollut aina, mutta viime vuosikymmeninä tämän seikan painoarvo on kasvanut. Taustalla on laajempi kehitys, jossa Habermasin mallissa tiukasti julkiseen vallankäyttöön keskittynyt valtio on lähentynyt samaisessa mallissa tiukasti yksityisen piiriin kuulunutta talouselämää ja päinvastoin. Tällöin päätöksenteko on hivuttautunut julkisuuden ulkopuolella oleville monopoleille, puolueille ja työmarkkinajärjestöille. Julkisesta vallankäytöstä tuleekin vain vallan edustamista ja jo tehtyjen päätösten markkinointia yleisölle.*

*) Huttunen 2019, alaluku “Julkisuusparadigma”.

Viime vuosikymmenten teknologiseen kehitykseen perustuva digitalisoitumiskehitys puolestaan on koetellut julkisuuden ideaalimallia ainakin kahdella, mullistavalla tavalla. Ensimmäinen liittyy julkisuuden määrään ja saavutettavuuteen. Kun analogista julkisuutta luonnehti vastaanottajan saatavilla olevan informaation niukkuus, etenkin internetin myötä informaatioavaruus on muuttunut käytännössä äärettömäksi. Journalistiset – mutta myös muut – sisällöt ovat laajemmin kenen tahansa ulottuvilla kuin koskaan kirjoitetun historian aikana.

Toinen mullistus koskee informaatiovirtojen muuttumista kaksi- tai pikemminkin monisuuntaisiksi. Perinteinen journalistinen tiedonvälitys oli helppo hahmottaa pystysuuntaiseksi hierarkiaksi, jossa ylhäällä olevat portinvartijaorganisaatiot jakoivat tietoa alaspäin massoille. Kun alkuperäisistä porvarillisen julkisuuden tiloista – kahviloista, toreista, salongeista – oli eriydytty nimenomaan tiedotusvälineiden ylläpitämään julkisuuteen, yksityinen ihminen saattoi osallistua julkiseen keskusteluun lähinnä yleisönosastokirjein. Nykyään massoista, siis kenestä tahansa, on tullut sisältöjen tuottajia ja portinvartijoita. Aito kysymys kuuluu, ylläpitääkö tämä rakenne julkisuutta edes laajasti ottaen Habermasin alun perin tarkoittamassa mielessä, vai onko siirrytty aikakauteen, jolloin yksityinen on alkanut syödä tilaa julkiselta? Mitä silloin tapahtuu ajatukselle ihmisten intressejä yhdistävästä jaetusta politiikan sfääristä?

McNair nostaa esiin vielä journalististen sisältöjen rajaamista koskevan kysymyksen. Nykyään ei nimittäin ole enää itsestään selvää, että monistakin syistä puolustustaisteluasemiin ajautunutta liberaalia demokraattista julkisuutta kannattelisi vain valkoihoisten, siististi pukeutuvien ja mediamaisemaa monin paikoin yhä hallitsevien miesten käsitys vakavista journalistisista asiasisällöistä. Tämä rajauskysymys liittyy ainakin edellä mainittuun yksityisen ujuttautumiseen osaksi julkisuutta. Tällaisia piirteitä voi tunnistaa vaikkapa erilaisissa human interest -tyyppisissä julkaisuissa, joissa yhteiskunnallisesti merkittävä teema ilmenee yksittäisen ihmiskohtalon kautta. Sellainen julkaisu on saatettu laatia jopa ensisijaisesti “vain” viihteeksi, pitämään kuluttajiksi typistettyjen yksityisten ihmisten vallattomat yllykkeet kurissa, mutta mahdollisten poliittisten seurausten ennakoiminen laajojen yleisöjen keskuudessa voi olla myös vaikeaa.

Rajanveto ei aina ole helppoa. Tärkeää on joka tapauksessa tiedostaa, että mitä muotoja ja ilmiasuja journalismina tunnettu demokratian ydintoiminta saakaan, sitä luonnehtii aina tietty metodi, joka vaikkapa Suomessa on artikuloitu hyvän journalistisen tavan periaatteisiin eli Journalistin ohjeisiin. 

Lähteet

Habermas, Jürgen: “Julkisuus”. Ilmestynyt alun perin otsikolla “Öffentlichkeit” teoksessa Fischer Lexikon Staat und Politik, Neuausgabe, Frankfurt 1964, s. 220–226. Suomennos Esa Väliverronen. Media & viestintä 8(3), 1985, s. 17–22.

McNair, Brian: “Journalism as Public Sphere”. Teoksessa Vos, T. P. (ed.): Journalism. De Gruyter – Mouton, Boston/Berliini 2018, s. 149–168.

Huttunen, Rauno: “Jürgen Habermasin yhteiskuntateoriat”. Teoksessa Kauppinen, Ilkka; Pyykkönen, Miikka & Moisio, Olli-Pekka (toim.): 1900-luvun saksalainen yhteiskuntateoria. Gaudeamus, Helsinki 2019.

Scroll to Top